torstai 10. syyskuuta 2015

KATSE KATOLLE





Kesälomareissun aikana tuli erään tehtävänannon takia katseltua kaupunkimaisemaa normaalista poikkeavasta kulmasta. Kaupungeissa kävellessäni on minulla yleensäkin tapana kiinnittää paljon huomiota erilaisiin rakennuksiin, julkisivuihin, näyteikkunoihin, mainoskyltteihin, puistoihin jne. Tällä kertaa vein tarkkailuani tehtävänannon mukaisesti vielä askeleen pidemmälle ja kiinnitin huomiota erityisesti erilaisiin materiaaleihin ja muotoihin, joita kaupunkirakentamisessa on vuosikymmenten saatossa käytetty.

Etukäteen ajattelin, että tämähän on ihan normipullaa mässyteltäväksi, sillä kuten mainittua, katselen yleensäkin rakennuskantaa ja yleistä rakennuskulttuuria melko tarkasti aina reissussa ollessani. Vaan yllättyä sain kuitenkin! Erityisen tarkastelunäkökulman valittuani huomasin kiinnittäväni huomiota rakennusten kattoihin ihan uudenlaisella tavalla. Oikein hakemalla hain silmiini erilaisia materiaaleja, muotoja ja tyylejä - jopa niin innokkaasti, että kuljin pari päivää melkolailla nokka kohti taivasta. On hyvin avartavaa ottaa itselle jokin tietty katsantokanta ja lähteä sen kanssa kiertelemään, vaikka ihan omille kotinurkillekin. Yllättäen saattaa löytää paljonkin sellaista, johon ei normaalisti ole kiinnittänyt mitään huomiota. Omasta elinympäristöstäkin tulee yhtäkkiä uudenlaisen mielenkiinnon kohde ja arjesta voi tehdä tällä tavalla hauskemman. Asiaa ei tarvitse katsoa kameran linssin läpi, vaan ihan omat silmätkin riittävät. Kokeilepa viikon ajan niin, että valitset työmatkallesi joka päiväksi uuden katsantokannan. Kuinka erilaiselta sama matka voikaan näyttää!

Kuvissa pikkuriikkinen kollaasi niistä, mitä löysin lasten kanssa kaupunkia kierrellessäni.

tiistai 8. syyskuuta 2015

LEMPIHETKI






Harjoitustehtäviä tehdessäni aloin selailla kesän aikana ottamiani kuvia. Yhtäkkiä olinkin leijaillut noin kuukauden ajassa taaksepäin. Elokuun lempeän lämpimään iltaan, jolloin auringon paahtama päivä oli jo kääntymässä samettisen pehmeään hämärään. Iltaan, joka oli mielestäni koko kuluneen kesän ainoa täydellinen kesäilta sään puolesta. Jos joku kysyisi lempihetkeäni vuodessa, olisi vastaukseni juuri tuon illan kaltainen elokuun hämärtyvä, lämmin ja täysin tyyni ilta.

Tampere saa minut joka kerta viihtymään luonaan. Läheiset ihmiset ovat tietysti tärkeä osa sitä, mutta muutenkin. Ihanan eloisa, kaunis ja kuitenkin niin rauhallinen paikka. Ruoan ystävälle on kaupungissa myös varteenotettavaa tarjontaa, joista viimeisimpiä kunniamaininnan arvoisia vierailuja on tehty Sitkoon ja Masuun. Sitkon pitsoja ei ole turhaan rankattu kaikkien aikojen top kolmoseen. Niin herkullisia ne oli! Ja Masun itämainen menu - no, sanoin kuvaamattoman hyviä makuyhdistelmiä!

maanantai 7. syyskuuta 2015

PIMEITÄ MIETTEITÄ


Itsekriittisyys. Miten sen kanssa tulisi menetellä? 

Olen aina ollut hyvin itsekriittinen. Olen vaatinut itseltäni paljon, paljon enemmän kuin muilta. Olen ruoskinut itseäni sellaisella voimalla, jota en muiden toivo koskaan itseensä käyttävän. Mutta omalla kohdallani olen pitänyt sitä tapaa sallittuna ja itsestäänselvänä toimintamallina. Olen ollut sellainen kaikki tai ei mitään -ihminen, jolle  täydellinen onnistuminen on ollut ainoa todellinen itsetyytyväisyyden paikka. Olen aina ollut taitava vikojeni etsijä ja itseni soimaaja. On ollut helppo mieltää epäonnistuneensa enemmän kuin muut ja samalla salakavalasti kasvattaa omaa epäonnistumisen pelkoa jopa niin, että luovuttamisesta tuli hyväksyttävämpää kuin keskinkertaisuudesta. Hullua, tiedän.

Tuntuu, että yleisesti perfektionismi koetaan menestyjien "ammattitaudiksi". Monesti saa lukea, kuinka ihmiset ovat valjastaneet oman täydellisyydentavoittelunsa toimintaan ja saavuttaneet sen avulla unelmiaan. Ovat ahkeroineet ja antaneet itsestään kaiken oman tavoitteensa tähden. Perfektionismi on ajanut ihmisiä läpi kivien ja kantojen kohti päämääriään mahdollistaen niiden saavuttamisen ennemmin tai myöhemmin. Näitä tarinoita lukiessaan on helppo uskoa ajatukseen ihmisluonteen valtavasta voimasta viedä asioita päättäväisesti eteenpäin kohti onnellisuutta - tapahtui mitä tapahtui. Mutta entäs sitten, kun itsekriittisyys lamaannuttaa toiminnan? Kun täydellisyyden tavoittelu saa tavoitteiden täyttymisen sijaan aikaan luovuttamisen ja epätoivon kierteen. Kun perfektionismi heittääkin sumupilviä auringonsäteiden sijaan. Kuinka sitten käy?

Kuten monen muunkin, myös itsekriittisyyden kanssa on opittava elämään. On löydettävä keinot hyväksyä, sopeutua ja antaa armoa. Helppoa se ei ole, eikä nopeaa opittavaa, mutta kannattavaa kylläkin. Lopputuloksena saavutettava itsensä ja omien (keskinkertaistenkin) saavutusten hyväksyminen on palkitsevaa ja ennen kaikkea puhdistavaa. On ymmärrettävä oma rajallisuutensa ja elettävä vertailematta itseään muihin. On uskottava itseensä ja uskallettava tehdä asioita epäonnistumisen pelosta huolimatta. Aina on ja tulee uusia menestystarinoita, joiden rinnalla oma tarina tuntuu vähintäänkin tavalliselta. 

Hassua, että juuri minä, itsekriittisyyden perikuva ja perfektionismin lamaannuttavassa suossa rämpinyt, olen suunnannut katseeni entistä keskittyneemmin kohti luovempaa ammatillista tulevaisuutta. Voisi ajatella, että itsensä ja oman kädenjälkensä esille asettaminen olisi kaukana itsekriittisen ihmisen toiveammatista. Silti tunnen koko ajan vahvempaa intohimoa uuden luomiseen ja omien visioiden ammatilliseen hyödyntämiseen. Olen pyrkimässä sitä kohti. Ravistelen hartioillani keikkuvaa epävarmuuden ja epäuskon mörköä tasaisin väliajoin pois, mutta en anna sen lannistaa. Olen avoin uudelle ja uskon, että tämä tie vie minut vielä sinne minne haluan.